Lyhyt historia

Ajoverkkokalastuksen 145 vuotta kestänyt historia päättyi vuoteen 2007 Euroopan unionin hallinnollisella päätöksellä, jossa koko kalastusmuoto kiellettiin Itämerellä. Satakunnan rannikolta, Ahlaisten Talloorasta alkanut ja koko Suomen merialueelle 1800 - luvun lopulla levinnyt monipuolinen pyyntitapa sisälsi uusia innovaatioita niin veneissä, varusteissa kuin rannikkoyhteisöjen toimintamalleissakin, jotka näkyivät erilaisina muutoksina maisemassa ja saariston asutuksessakin.

Ensimmäiset katsaukset kalastusmuodon historiaan tehtiin jo 1900 – luvun alussa, jolloin mm. Suomen kalastuslehti julkaisi artikkeleita ajoverkkokalastuksesta. Satakunnan kotiseutututkimuksissa vuodelta 1911, S. Linnainmaa kirjoittaa kalastuksesta Pohjois-Satakunnan rannikolla, ja toteaa, että ”v. 1862 alkaa sitten kalastustapa, joka nykyään on yleisin, nim. ajoverkkokalastus ulkomeressä eli ”rääkissä” käynti. Se keksitään Ahlaisten luodoissa. Keksijä on useista nerokkaista aloitteistaan paikkakunnalla hyvin muistettu Tallooran isäntä Kustaa Vesterlund.” Tämä on varhaisin kirjattu tieto pyynnin aloittamisesta Suomessa.

Kustaa Vesterlund, tai Westerlund kuten he itse sukunimen kirjoittivat, oli alun perin Juho Kustaa Kustaanpoika Talloora. Hänen ammatiksi mainittiin kirkonkirjoissa jo 1800-luvun lopulla saltsjöfiskare, merikalastaja. Tallooran saarella oltiin jo varhain päätoimisia ammattikalastajia, mikä ei tuohon aikaan ollut yleistä, vaan kalastus oli tavallisesti osa-aikaista.

Yritteliäät isännät kehittivät kalastustaan ja 1860-kymmenluvulla olleiden katovuosien aikana tärkein saaliskala, silakka, katosi perinteisiltä apajilta. Silakalle kuten kaikelle kalalle oli kysyntää kun vuosikymmenen aikana maata vaivasi laaja nälänhätä. Noin 8 % suomalaisista kuoli nälkään. Väestön määrä lasku seitsemänä vuonna peräkkäin alkaen 1865 (Talvisodan jälkeen laski vain yhden vuoden).

Perinnetiedon mukaan Kustaa oli kuullut ruotsalaisilta kalanostajilta, että jossain etelässä on saatu silakkaa uudella pyyntitavalla. Talloorassa varustettiin vene pitkää matkaa varten ja Gotlannissa tapasi Kustaa paikallisia kalastajia, jotka käyttivät ajoverkkoja. Kun idea oli selvillä, palasi Tallooran isäntä kotiin ja aloitti verkkojen kutomisen. Jo muutaman vuoden päästä ajoverkkokalastus, rääkipyynti, oli tärkeä osa Satakunnan rannikon pyyntikulttuuria ja merkittävässä asemassa pula-ajan elintarvikekriisin lievittäjänä. Pitääkö tarina paikkansa, on vielä selvittämättä.

Nils Storå kirjoittaa kirjassaan Fiskets Åland och fiskarkulturen, 2003 että kesällä 1864 palkattiin kalastaja Peter Gustafsson (Bur / Gotland), joka tuli omalla veneellään Kökariin. Kesäksi 1865 palkattiin edelleen kolme gotlantilaista kalastajaa omilla veneillään ja pyydyksillään tulemaan Ahvenanmaalle, kaksi Föglööseen ja yksi Kökariin. Seuraavina vuosina, 1866 ja 1867, gotlantilaisia kalastajia oli Föglössä ja Eckerössä, Dånössä ja Rankoskärissä (Geta), Saggössä (Saltvik) ja Väderskärissä (Vårdö).

Nämä kolme kokenutta ja taitavaa kalastajaa, Laugren, Johansson ja Jacobsen tulivat Suomeen helmikuussa 1866 ja ryhtyivät toimeen. Paikallisten kalastajien mielestä ajankohta oli liian aikainen, mutta mieli muuttui kun saalista alkoi tulla. Laugren asettui Trunsöhön Nauvon ulkosaaristoon, Johansson Ahvenanmaalle Eckeröhön ja Jacobsen Getan Dånöhön. Koska saaliit olivat hyvät, pyyntitapa levittäytyi Ahvenanmaalle, Turunmaalle, Pohjanmaalle ja Uudellemaalle. Samaan aikaan myös tuontiviljan hankintaan kiinnitettiin valtion taholta huomiota.

Taustalla oli ”Engelska vännernas fond”, jonka taustalla oli Krimin sodan (Oolannin sota 1854 – 1855) tuhojen kompensointi. Rahoilla Ahvenanmaalta lähetettiin valtiollinen kalastustarkastaja H.J. Holmberg 1861 Hollantiin tutkimaan miksi siellä oli niin hyvää silliä ja tarkastelun kohteena piti oikeastaan olla valmistusmenetelmät. Hän kuitenkin päätteli, että syynä eivät olleet niinkään hyvät valmistusmenetelmät vaan että silli pyydettiin avomereltä. Tästä seurasi se Gotlannin ajatus ja Burin papin A.J. Lythin ja Visbyn venäläisen konsulin välityksellä saatiin yhteys kalastajiin.

Jo kaksi vuotta aikaisemmin Kustaa Vesterlundin kanssa Talloorassa työskenteli renkinä Merikarvian Köörtilästä kotoisin oleva Juho Liljefors, joka vei uuden pyyntitavan mukanaan kotiseudulleen, jossa se omaksuttiin nopeasti käyttöön. Merikarviasta kehittyi silakankalastuksen keskus ja monelle kalastajalle koitti vaurauden aika, jollaista ei kalastuksen historiassa ole koettu.

Laajemmin Suomen rannikolle ajoverkkokalastus lienee kuitenkin levinnyt vuosina 1866 ja 1867, jolloin Suomen Talousseura kutsui Gotlannista ammattikalastajia opastamaan Ahvenanmaan ja Saaristomeren kalastajia. Eri historiikkien mukaan

Samoihin aikoihin pyyntimuotoa jo kokeiltiin Vaasan saaristossa ja Uudenmaan rannikolla. Kalastuksentarkastaja Sandman teki kalastuslaiva Nautiluksella matkoja ulkosaaristoon ja vuosisatojen vaihteessa kokeili ja myös neuvoi kalastajia ajoverkkokalastuksen saloihin. Hän vieraili 1904 Suursaarella antamassa opastusta, mutta vasta seuraavana vuonna täällä uskottiin pyyntimuodon tehokkuuteen.

Silakan lisäksi ajoverkoilla kalastettiin historiansa aikana siikaa ja lohta. Jokainen laji sisälsi omat tekniset ominaisuutensa joita ohjaili sekä rannikkoalueen luonnonolosuhteet, että kulttuuri, jossa pyyntimuotoa harjoitettiin. Veneet, verkkotekniikka, rantahuoneet ja kalastajien omat toimintamallit kehittyivät huippuunsa 1980-luvulle tultaessa lohen avomerikalastuksen kukoistuksen aikaan. Tällöin oli jo silakka perinteisen rannikkokalastajan päälajina menettänyt asemansa yhteiskunnan muuttaessa ruokailutottumuksiaan.

Lohitroolari Eknö oli yksi viimeisimpiä ajoverkoilla kalastaneita aluksia Itämerellä. Kuva 1996, Markku Saiha.